Suomenhevonen ja minä

Kevät se keikkuen tulevi, ja niin se teki tänäkin vuonna, mutta sieltä se vaan tuli ja tuo siskonsa kesän vanavedessään. Tuossa muuttolintuja ihmetellessäni mietin, että mikähän eläin sitä olisi, jos ei ihmiseksi olisi luotu. En siis miettinyt, mikä haluaisin olla, vaan koetin rehellisesti verrata itseäni luomakunnan muihin asukkeihin ja päädyin siihen, että olisin varmaankin suomenhevonen.

Suomenhevonen ei varsinaisesti osaa mitään erittäin hyvin, mutta monissa hommissa se on kuitenkin
kelpo tekijä.

Ehkä kuitenkin eniten, näin keväällä, koen suurta samastumista kansalliseen hevosrotuumme siksi, että
se poloinen saa ruokaa vähemmän kuin lämminveriset lajinsa edustajat, tai ainakin sen pitäisi saada – niin kuin minunkin. Isäni puolelta kannan geeniperimää, joka selvisi Itä-Suomen rajuista nälkävuosista, ja siksi yltäkylläisyyden ajat koettelevat helposti niin itsehillintää kuin vyötärönauhoja.

Toisinaan, kun menen työkavereiden kanssa syömään ja koetan rouskuttaa salaattia toisten nauttiessa pizzasta, voin melkein tuntea sen ahdistuksen, mikä suomenhevosella on, kun naapurilaitumen
lämminveriravuri saa paljon enemmän apetta ja kaiken maailman melasseja, ja se itse saa tyytyä heinään ja pienenpieneen kauramäärään.

Näin keväällä se helposti ahdistaa niin minua kuin hevostakin, jos on tullut liikaa kauraa popsittua – ja onhan sitä tullut. Siinä eivät paljon hiihtämiset auta, vaan ulkoilma, puunkanto, hiihto, lumityöt ja
muut talviset askareet ne päinvastoin vain lisäävät ruokahalua. Siinä, missä suomenhevoselle
riittää vähäinen kaura-annos, minulle riittäisi varmaan peruna päiväksi, mutta nälkä, se tuntuu kyllä paljon kovemmalta.

No, se on tämä kevätahdistus varmaankin tuttu monissa kodeissa, ja ihmiset suuntaavat tänäkin keväänä sankoin joukoin lenkkari- ja dieettivalmisteostoksille – minä muiden mukana. Me suomalaiset,
niin kuin suomenhevonenkin, kannamme karujen olojen ja kovan työn muokkaamaa perimää, ja tarpeen tullen kestämme melkein mitä vain. Mutta laihduttaminen ei meillä kyllä verissä ole.

Onneksi me saamme aina kohottaa katseemme ylös ja vaikka vain huokaista. Rukous ei ketään laihduta, mutta se helpottaa ja antaa voimia. On myös hyvä muistaa olla armollinen itselleen ja toisille niin kuin meidän Luojamme on armollinen ja rakastava meitä kohtaan, loputtomasti.

Oikein hyvää kevättä kaikille täältä pellon reunalta ja tsemppiä!

Soile-pappi Vuolijoen selkosilta